Jaa:

  • Facebook
  • Twitter
  • AddThis

Pienviljelijät ovat maailman ruokaturvan selkäranka

Pienviljelijät ovat maailman ruokaturvan ydinjoukko. Heidän toimintaedellytystensä tukeminen on kuitenkin määrältään vielä pientä ja näkökulmiltaan rajallista.
Satojen varastointi on monille pienviljelijöille iso haaste. Kuvassa on kaksi kundalumwanshyalaista varastoa.
GLM Sambia

Maaseudulla ja kaupungeissa harjoitettu pienviljely on keskeinen tekijä nälän nujertamisessa ja ilmastonmuutoksen haasteisiin vastaamisessa. Myös Sambiassa Kundalumwanshyan asukkaiden kaltaiset köyhät pienviljelijät tuottavat suuren osan maan ruoasta.
 
Tehtävää riittää. Pienestä edistyksestä huolimatta maailmassa on lähes miljardi aliravittua ihmistä, ja monin paikoin väestö kasvaa nopeammin kuin ruoantuotanto. Peruselintarvikkeiden maailmanmarkkinahinnat ovat korkealla, joka toisaalta kannustaa tuottamaan lisää ruokaa, mutta myös huomattavasti vaikeuttaa vähävaraisten mahdollisuuksia hankkia sitä.
 
Kansainvälisesti on alettu yhä useammin tunnistaa ja tunnustaa, että ruokaturvaa ei saada luotua satomääriä ja suurtuotannon tehokkuutta kasvattamalla. Hyödyllisempää olisi tukea pienviljelijöitä ja kannustaa kaikkia ihmisiä tuottamaan ruokaa itselleen. Mahdollisimman suureen omavaraisuuteen on suositeltavaa pyrkiä.
 
Tärkeää on myös huomioida ruoan tuotannosta ja prosessoinnista tulevat jätteet. Maailmassa hukataan valtavasti ruokaa. Jokaista maailman ihmistä kohden tuotetaan ravintoa FAOn mukaan noin 2900 kilokalorin verran. Pelkällä neljänneksellä ruokahävikistä on laskettu voitavan ruokkia kaikki maailman nälkäiset. Ruoan hävikin pienentäminen on yhteinen globaali tehtävä, länsimaissa on saatava tuhlailu kuriin ja kehitysmaissa parannettava varastointia ja ruoan prosessointia. Ruuan epätasainen jakautuminen maailmalla on haaste.

Kohti ympäristöystävällistä paikallista tuotantoa

Kalliiden tuotantopanosten teollinen suurmaanviljely ei ratkaise nälkäongelmaa tai pysäytä ilmastonmuutosta. Päinvastoin, tavanomainen maanviljelys tuottaa huomattavasti päästöjä ja sopeutuu huonosti sääolojen muutoksiin. Ruoantuotannon painopistettä on perusteltua siirtää teollisesta maataloudesta ympäristön kannalta kestävään pientuotantoon.
 
Kundalumwanshyan tarina on yksi kannustava esimerkki siitä, mitä ekologisesti kestävillä viljelymenetelmillä voidaan saada aikaan. YK:n ruokaoikeusasiantuntijan Olivier de Schutterin mukaan agroekologisilla menetelmillä voitaisiin monien ruokaturvan kannalta kriittisten alueiden ruoantuotanto kaksinkertaistaa alle 10 vuodessa.
 
Muutos parantaisi samalla heikommassa asemassa olevien pienviljelijöiden toimeentuloa, lisäisi luonnon monimuotoisuutta, vahvistaisi maaperää ja vähentäisi ilmastonmuutoksen haittavaikutuksia. Myös Worldwatch-instituutin vuoden 2010 Maailman tila -raportti kulkee samoilla raiteilla.
 
Ympäristöystävälliset menetelmät tarkoittavat ekologisten, luonnon omien ominaisuuksien hyödyntämistä, luonnollisten ravintoaineiden ja energian kierrättämistä, viljelyn ja tuotantoeläinten välisten synergioiden hyödyntämistä, kasvien rinnakkain viljelyä sekä maaperän pitkän aikavälin hedelmällisyyden turvaamista. Agroekologisen lähestymistavan tavoitteena on kaiken kaikkiaan paikallisen ekosysteemin hyvinvoinnin maksimointi.
 
Eri puolilla maailmaa toteutetut yli 300 tapaustutkimusta osoittavat agroekologian lisänneen satoisuutta keskimäärin 80 prosenttia 57 eri maassa. Afrikassa tuottavuus on parantunut keskimäärin 116 prosenttia. Tuoreimmissa Afrikassa toteutetuissa 20 hankkeessa sadot kaksinkertaistuivat 3-10 vuodessa.
 
Alkukustannusten jälkeen agroekologinen viljely on myös edullisempaa kuin kalliita lannoitteita, erikoissiemeniä ja torjuna-aineita kuluttava kemiallinen viljely. YK:n kauppa ja kehitysjärjestö UNCTADin mukaan talouskasvun myönteiset kerrannaisvaikutukset ovat suurimpia silloin kun hyötyjiä ovat pienviljelijät. He kuluttavat lisätulonsa paikallisiin tuotteisiin ja palveluihin.

Kannustavia esimerkkejä

J. J. Kanjanga otti Nitcheun alueella Keski-Malawissa vuonna 1975 käyttöön isänsä 1930-luvulla käyttämät kompostointi- ja lannoitustekniikat. Viisi vuotta myöhemmin hän perusti mallitilan ja alkoi kouluttaa ekologisesti kestävän maatalouden neuvonantajia.
 
Hyvät tulokset innostivat Malawin maatalousministeriön nostamaan agroekologian kansallisen maatalouspolitiikan keskiöön. Irlanti tukee maassa ohjelmaa, jossa 1,3 miljoonaa pienviljelijää istuttaa maissipelloilleen typpeä sitovia ja maaperää rikastuttavia puita. Niiden ansiosta maissisadot ovat kaksin- tai kolminkertaistuneet. Peltometsäviljelystä on hyviä kokemuksia myös Kundalumwanshyassa.
 
Vastaavia tapauksia löytyy eri puolilta Afrikkaa, Aasiaa ja Latinalaista Amerikkaa. Esimerkiksi Itä-Afrikassa yli 10 000 kotitaloutta kaksinkertaisti maissin ja maidon tuotantonsa kylvämällä maissin sekaan kasveja, jotka puskevat rikkakasveja ja tuholaisia kohti pellon reunalle istutettua elefanttiheinää, joka puolestaan vetää tuholaisia puoleensa ja tappaa niitä.

Tukipolitiikkaa muutettava

Hallitukset ja kansainvälinen järjestelmä ovat viimeiset puoli vuosisataa keskittyneet tukemaan fossiilisesta öljystä riippuvaista maatalousjärjestelmää, joka on huomattava ilmastopäästöjen aiheuttaja. Viljelijöitä palkitaan tuotannon määrästä, eikä heille anneta ohjausta viljelykäytäntöjen ympäristö- ja terveysvaikutuksista.
 
Kansallisvaltiot ovat keskeisiä muutoksen moottoreita, mutta myös kansainvälistä maatalouspolitiikkaa on globaalin ruokaturvan vahvistamisen nimissä syytä muuttaa kohti pienviljelyä tukevaa suuntaa. Afrikan unionin on esitetty olevan luonnollinen aloituspiste agroekologisen lähestymistavan vahvistamiselle Afrikassa. Jäsenmaat voisivat jakaa kokemuksiaan omista aloitteistaan ja asettaa yhteisiä tavoitteita mantereen maatalouspoliittiselle muutokselle.
 
Tärkeässä roolissa ovat myös kansalaisjärjestöt, tutkijat ja kehitysavun antajat. Ne voivat kaikki ottaa entistä enemmän tehtäväkseen agroekologian kehittämisen, kokeilujen tukemisen ja uusien käytäntöjen vakiinnuttamisen.
 

Lue myös